Onnellinen

Minä vastain kaksi vuotta sitten erääseen ilmoitukseen Deitti.netissä. Vaihdomme päivittäin sähköposteja parin viikon ajan kunnes sitten kesäkuun ihanana ja sateisena lauantaina tapasimme. Olimme sopineet treffit Tennispalatsin aulaan ja jo kun astuin sisään tiesin että siinnä hän on vaikka vieressä seisoi odottelemassa useampikin mies. Juttu luisti hyvin ja kun illalla lähdin kotiin tiesin, että hän se on. Hyvä ystäväni nauroi kun seuraavana päivänä kerroin, että se Oikea löytyi. Ei kukaan netistä mitään löydä, nauroi hän. Epäileviä kommentteja löytyi muualtakin ja itsekiin aloin pohtia, että olenko ihan toissani. Mutta sydäntä ei voi kietää enkä lopulta halunnutkaan. Tunteemme olivat molemmin puoliset. Kaksi kuukautta tapailimme ahkerasti ja juttelimme asioista joista en voinut aikaisemmin kuvitellakaan puhuvani miehen kanssa. Jaoimme kaikki ajatukset ja mietteet. Hiljalleen kasvoimme yhteen ja sen huomasivat muutkin. Muutimme yhteen syyskuussa vailla epäilyksen häivääkään. Kuinka olisin voinut epäillä tai pelätä kun vierelläni oli jotain niin ihanaa? Marraskuussa hän kosi vienossa lumisateessa ja vastasin hetkeäkään miettimättä, kyllä. Kihlaus tapahtui monien mielestä liian pian. Olimme liian nopeita, eihän elämä mihinkään katoa vaikka odottaisimme. Ei kai katoa, mutta mitä sitä selvää asiaa miettimään? Tunsimme ja toimimme voimakkaasti, ei ollut tarvetta peitellä, salailla tai odotella. Kesäkuussa ostimme ison asunnon ja kirjoimimme alle yhteisen asuntolainan moneksi moneksi vuodeksi, jälleen lainkaan pelkäämättä. Helmikuussa sitten sanoimme Tahdon kaikkien ystävien ja sukulaisten kuuleen. Pappi sanoi, että rakkaus ei ole vain tunnetila vaan se on myös tahdon asia ja me yhdymme siihen. Ei riittänyt että vain tunsimme jotain niin suurta, piti myös haluta rakastaa juuri tätä ihmistä. Ja me halusimme, haluamme yhä. Joka päivä enemmän ja enemmän. Kukaan ei enää epäile. Meitä pidetään nykyään ihanneparina. Olemme toistemme puolikkaat, kokonaiset yhdessä. Olemme onnellisia, hävyttömän onnellisia. Mutta emme me ole mikään ihme pari, olemme vain me. Kaksi ihmistä jotka vielä kuukausi ennen tapaamistaan olivat niin pettyneitä vastakkaiseen sukupuoleen, niin haavoittuneita valheista ja toteutumattomista unelmista että vannoivat että elävät sinkkuna ainiaan. Se lupaus jäi lunastamatta. Ehkä ne kaikki aiemmat surut ja murheet valmistivat tähän, rakkauteen joka tuntuu välillä kipuna sydämessä. Miksi kinata ja tuhlta aikaa turhiin pikku juttuihin kun senkin ajan voi käyttää paremmin. Toista rakastaen. Koskaan ei tiedä milloin yhteinen aika päättyy. Sen soisi kestävän ikuisesti, mutta kaikki loppuu aikanaan. Mutta niin kauan kuin meillä on toisemme, meillä on kaikki mitä tarvitsemme.